Muistutus!

Hei kaikki vanhat lukijat! Mä en oo tämän linkin puolelle enää kirjoitellut, mutta uuteen linkkiin on postaus jos toinenkin ilmestynyt. Käykää tsekkaamassa ja seuraamassa mun blogia toisen linkin kautta, niin pääsette sieltä lueskelemaan kuulumisia, helpoiten varmaankin bloglovinin kautta, tai kukin tavallaan. Uuteen blogiin pääsette napauttamalla juurikin tästä!

Uusia tuulia

Heissan, te uskollinen lukijakunta! Mulla menee hyvin, todella hyvin itseasiassa. En nyt enempää ala sepittämään, vaan ohjaan teidät heti uuteen linkkiin: mun blogin otsikko muuttuu, tasan yhdellä kirjaimella, mutta kuitenkin. Eli mikäli haluatte jatkossakin lukea mun elämän ja ajatusten kulusta, klikatkaa tästä ja seuratkaa ''uutta'' blogia. Luvassa on paljon enemmän postauksia ja enemmän panostusta. Nyt kun elämään tulee uusia tuulia, näkyy se myös blogin puolella. Oon ihan superinnoissani!

Nähdään siis uuden linkin tuolla puolen! :) 

Joulu Unkarissa

Heti koeviikon loputtu suuntasin kohti Unkaria, jossa vietimme joulun perheen kanssa. Tämä oli siis toinen joulu mitä siellä oon viettänyt, ja täytyy myöntää että aika erilaista on suomen jouluun verrattuna. Joulunvietto sukulaisten kanssa on myös erilaista kun vain kotona kölliminen. Musta oli ihanaa nähdä perhe pitkästä aikaa samassa maassa ja samassa huoneessa. Ei turhan usein näin ole. Tiettyä tunnearvoa löytyy myös siitä, että sain viettää joulun isovanhempieni luona. Ei koskaan tiedä, tuleeko tällaista joulua enää olemaan. 

Matka taittui muuten oikein mukavasti, paitsi lähdin kuumeisena ja ikävä kyllä palasinkin kuumeisena. Onnistuin myös hukkaamaan viikon sisällä 2 parit upouusia hanskoja. Välillä mietin, mihin jätän mun aivot kun niitä tarvitaan. Laitetaan se flunssan piikkiin. Oon harvoin kipeä, mutta kun oon niin sitten kunnolla. Joulun jaksoi kyllä hymyillä tulehdusta laskevien lääkkeiden avulla, ja onneksi olo on jo paljon parempi. 

Tietenkään en malttanut olla koko viikkoa sängynpohjalla toipumassa, vaikka olisi ehkä pitänyt? Kävin käveleskelemässä, viettämässä vähän omaa aikaa sekä siskoni kanssa aleostoksilla, tietenkin. Sää suosi, ja Budapest oli yhtä kaunis kuin aina, ellei kauniimpikin. 

Luulen, että oon pahimmasta identiteettikriisistäni selvinnyt. Pari viime vuotta ovat olleet sen kannalta hankalia, että selvittäisin mihin mä oikeastaan kuulunkaan. Kahden maan kansalaisena tämä on kai kohdattava. Mulla on kesät aina ollut mahtavia Unkarissa, minkä takia ajattelin että siellä elämä on jotenkin kivempaa. Kuitenkin vähän ikää saadessani oon tajunnut, että arki on kaikkialla arkea. Saatan kyllä tykätä kaupunkina Budapestistä todella paljon enemmän kuin Kauhajoesta, mutta tekeekö se siitä siltikään kotia? Mä todella, siis todella rakastan olla Unkarissa, ja mulla on siellä rakkaita ihmisiä. Nyt sieltä palatessani mulla oli kuitenkin hyvä olo, tunsin palaavani kotiin. 

Koti ei oo mulle paikan nimi, vaan se olo minkä se saa aikaan. Koti on mulle rakkaita ihmisiä, joiden näkemistä odottaa. Koti on mulle ehkä myös oma huone, oma rauha. Koti on se missä voit olla rennosti ja tehdä mitä ja miten haluat.  Koti on se minne voit pyytää rakkaita ihmisiä olemaan kanssasi. Kodin merkitys on varmasti monelle erilainen, ja siihen liittyy erilaisia asioita. Mun on ehkä jopa aikaista sanoa, mikä on mulle koti, tai kodin merkitys vaihtelee eri elämänvaiheiden aikana. Who knows. Joka tapauksessa, oon todella kiitollinen kahdesta kotimaasta, rakkaista ihmisitä jotka odottavat aina jommassa kummassa maassa, ja ylipäätään siitä että saan viettää joulun rakkaimpien kanssa. Tuli syötyä ja juotua hyvin, keskusteltua suurista ja pienistä asioitsta, ja nautittua toistemme seurasta. Toivottavasti teilläkin oli ihana Joulu :)

oman arvonsa tuntija

Hei taas! 

Pari viikkoa sitten sain yhteydenoton eräältä toimittajalta, joka kyseli josko haluaisin tavata haastattelun parissa, aiheena empatia sekä myötäntunto. Haastattelusta muotoutuikin äärettömän ihana keskustelu, ja ajatukset sen kun virtasi. Mun täytyy usein odottaa jonkin aikaa, ennen kuin suuren ajatusvirtauksen jälkeen pystyn jakamaan sen muille. Jos sanona tai kirjoitan asiat niin kuin ne mieleen tulee, tuloksena on niin sekavaa asiaa kuin olla ja voi. Joten mielummin mietin pari kertaa ennen kuin sanon/kirjoitan. 

Tietenkin empatiasta ja myötätunnosta keskusteltaessa tuli paljon ajatuksia. Aiemmin syksyllä taas mietin paljon sitä, mitä onkaan itseään arvostaminen. Nämä kaksi asiaa kytkeytyy vahvasti yhteen mun mielestä. Ihmisen, joka arvostaa itseään terveellä tavalla, on helppo olla empaattinen. Jos arvostaa itseään ja tietää omat tarpeensa, tietää luultavasti paremmin mitä muutkin ehkä haluavat. Voimme ajatella muiden haluavan samaa kuin me. Kaikki haluavat omalla tavalla tulla arvostetuksi, hyväksytyksi. Kaikki lähtee kuitenkin ensin sisältä. Emme voi odottaa muiden arvostavan meitä, jos emme itsekään arvosta. 

Mä luulin arvostavani itseäni, oppineeni sen 'taidon'. Syksyllä kuitenkin havahduin siihen, että liian usein sanoin olevani tyhmä, ja tavallaan vieläpä empatian varjossa. Jos huomasin jonkun kärsivän huonosta itsetunnosta tai alemmuuskompleksista, yritin saada heidän itsetuntoaan nostettua alentamalla itseäni. En tiedä, onko tuttua kellekkään? Ja kuulostaa ehkä hölmöltäkin. 

Havahduin tähän silloin, kun huomasin että aloin itse uskoa omia kommenttejani. Olen tyhmä, kun sain huonon koenumeron. En osaa laulaa, kun mokasin jossain esityksessä. Olen laiska, koska katsoin kerran netflixiä läksyjen sijaan. En tiedä, sainko toiselle hyvän olon, ehkä. Mutta empatiaa täytyy löytyö myös itseä kohtaan. Miksi sanoisimme itsestämme asioita, joita emme toisillekkaan sanoisi? Vitsikkyys, rento asenne itseen on tietenkin ihailtavaa. Itse vain huomasin, että siinäkin on raja, ainakin itselläni. Kannattaa säilyttää rento ja armollinen asenne itseä kohtaan mutta itsearvostuksesta on myös pidettävä kiinni. Omien heikkouksien myöntäminen ja tiedostaminen ei saisi mennä mollaukseksi. Omien heikkouksien tietäminen voi sitä vastoin olla juurikin vahvuus, eikä asia josta saa syyn alentamaan itseään. 

'

Tietenkin haluan auttaa ihmisiä, joilla on huono itsetunto, mutta en voi muuta tehdä kuin nimenomaan auttaa. Muuttaa en voi kenenkään itsetuntoa, vaikka haluaisinkin. Ehkäpä jos haluamme auttaa toisia itsetunnon kanssa, meidän ei tarvi tehdä itsestämme pellejä. Sen sijaan voimme näyttää esimerkkiä siitä, miten voi olla hyvä itsetunto, heikkouksinemme, kaikkinemme. 

kiitos.

En oikein tiedä mistä aloittaisin ja ketä kiittäisin näin ensimmäisenä. Olen todella otettu kaikista rohkaisevista viesteistä ja kommenteista mitä olen saanut viimepostauksen jälkeen. On hämmentävää huomata, miten monilla meistä on samankaltaisia ajatuksia, kaikki ei vaan kirjoita niistä, julkaisemisesta puhumattakaan. Ilo on todellakin mun puolella, kun saan jakaa ajatuksiani ja kokemuksiani.

Muutama viikko sitten sain viestin puhelimeeni, koskien lukiolaisstipendiä. Olen saanut paljon puheluja ja sähköposteja kaikenlaisitsa voitoista ja 'klikkausehdotuksista', jotka ovat ilmeisesti pelkkää mainosta. Ensin ajattelin myös tämän puhelimeeni saapuneen viestin olevan jokin vitsi tai mainos. Kun veljelleni sitä ihmetellen luin, hän vain nauroi/itki/näytti muuten vain salaperäiseltä, ja pian selvisikin että sisarukseni olivat tehneet hakemuksen puolestani, tietämättäni asiasta. Tällä viikolla stipendit jaettiin studiamessuilla, jonne en harmikseni päässyt lähtemään. Tällaisessa käpykylässä asuessa onkin päiväreissulle Helsinkiin lähteminen oma projeksinsa ja säätämisensä.

On vaikeaa kuvailla, miltä musta tuntui/tuntuu. Olen iloinen, hämmentynyt, otettu, kiitollinen... Kaikkea mitä voi kuvitella. En voinut olla ajattelematta sitä, miten moni ansaitsisi tämän stipendin, joka minulle myönnettiin 'vastoinkäymisitä huolimatta lukiossa menestyvälle'. Eikä vain se, miten monet ansaitsisivat tällaisen stipendin, vaan miten monelle ihmiselle voin olla kiitollinen.

Kiitos sisarukset, SLL, ja Kauhajoen lukio. Perhe, joka on ollut aina tukena sairastumisen paljastuessa ja läpi koko sairastamisen. Ja ovat, ja tiedän heidän olevan vierelläni myös tästä eteenpäinkin. Ystäviä, jotka kävivät sairaalassa vierailuilla, tai ne jotka olivat kanssani sairaalassa ja jaettiin siellä kaikenlaiset hetket. Hoitajat ja ammattilaiset jotka toimivat pelastusrenkaana räpiköidessäni syvimmissä vesissä, ja ovat edelleen tärkeitä ihmisiä minulle. Koulun opettajat ja rehtori, jotka osoittivat ymmärrystä ja joustiva kurssien suorittamistavoissa, ajankohdissa ja kokeiden tekemisessä. Koulukaverit jotka aina vain jaksoivat hymyillä. Ystävä, joka odotti minua avosylin takaisin kouluun, vaikka sai itse kärsiä minun sairastelustani oman osuutensa. Toivon, että kaikki tietävät kuinka kiitollinen olen, enkä vähättele ketään, yhtäkään sanaa, hymyä, elettä tai viestiä mitä olen saanut ja on auttanut eteenpäin. Olen kiitollinen tietenkin stipendistä, mutta ennen kaikkea olen kiitollinen terveydestä. Suurin kiitos kuuluu Jumalalle, ilman Häntä ei olisi mitään tai ketään josta olla kiitollinen.

On hassua ajatella miten lyhyessä ajasaa voi tapahtua paljon. Vajaat pari vuotta sitten itkin välitunneilla koulun vessoissa ahdistuksen saadessa otteen. Eilen taas nukuin hyppytunnilla päikkärit koulun sohvilla, välittämättä siitä, kuorsaanko tai näytänkö muuten vain puussa roikkuvalta laiskiaiselta tai joltain muulta apinaa muistuttavalta eläimeltä. Toivoisin, että saisin tartutettua parantumiseni kaikkiin jotka sitä tarvitsevat. Tästä syystä (en tiedä vielä mihin ja milloin, mutta) stipendiin kuuluva rahasumma menee toisten auttamiseen ja parantumisen edistämiseen. Odotan innolla mitä tulevaisuus tuo ja miten voin auttaa ja tukea muita.

läheisyyttä ja etäisyyttä

Oon viimeaikoina miettinyt kaikkia niitä oravanpyöriä mitä elämään sisältyy. Usein hyvä olo ja onnellisuus vie mennessään. Samaten huonot kokemukset ja ikävä olo voi ajautua samankaltaiseen oravanpyörään, ja yhtäkkiä kaikki tuntuu ikävältä.  Oon miettinyt tätä etenkin ihmissuhteiden kannalta.

 Ennen saairaalaan menoa, sairaalassa ollessani ja sieltä päästyäni ihmissuhteeni muotoutuivat täysin uusiin kuvioihin. Suurena syynä tähän oli tietenkin kaiken energian keskittäminen sairastamiseen ja siitä selviämiseen. Sairaalasta kotiuduttuani olin aika yksinäinen, ymmärrettävistä syistä. Olin kauan pois tutusta ympäristöstä, ja olin todella arka, ehkä vaikeasti lähestyttäväkin. Yksinäisyys on yksi edellämainituista oravanpyöristä. Yksinäisyys ruokki huonoa itsetuntoa, mikä puolestaan ruokki arkuutta, ja siten ei ihmisuhteitakaan ollut helppo lähteä rakentamaan. Itsetuntoni ei ollut suurimmillaan kotiuduttuani, olihan kaikki ihan uutta, jopa oma, normaalipainoinen kroppanikin.
En voinut peilata itseäni muihin, kun ei ollut sitä vakiporukkaa missä hengailisi. Koulussa tietenkin näin koulukavereita, jotka olivat täysin normaalipainoisia ja sitä kautta sain syömishäiriöstä toipumiseen kovasti tsemppiä, kun ihailin heidän itsevarmuuttaan ja tervettä kroppaa. Yksinäisyyteen se ei kuitenkaan vielä auttanut. En tiennyt mitä on normaali elämä, en tiennyt millaisten asioiden kanssa muut kamppailee. En tiennyt, onko omat kamppailuni (muut kuin syömishäiriö) normaaleja, vai onko kaikessa arkisissakin vaikeuksissa kyse jostain psyykkisestä häiriöstä.

Kuluneen yhden vuoden aikana oon saanut elämääni ihmisiä joista on tullut todella läheisiä minulle. Sen ohella, että oon oppinut tuntemaan heitä aina vain enemmän, oon oppinut tuntemaan myös itseäni. Oon oppinut mitä normaali elämä on ja mitä kaikkea siihen sisältyy. Oon oivaltanut paljon siitä, miten ihmisen psyyke toimii. Tajusin myös, että en ole ainut psykofyysinen kokonaisuus tässä maailmassa. Ja kaikki nämä oivallukset syntyivät ihmissuhteiden kautta.

Tänä syksynä kirjoituksiin valmistautuessa huomasin, kuinka kaikki muutkin stressaavat ja miten stressi heihin vaikuttaa. En ollut ainoa, josta tuntui välillä että hajoaa maan tasalle. Jos olisin ollut yksin, olisin ajatellut että sekoan, että olen edelleen liian heikko normaaliin arkielämään. Kun päästin ihmisiä lähelle, uskalsin puhua vaikeista asioista jotka vaivasivat. Avautumisen ollessa vastavuoroista, huomasin, että muut kamppailevat ihan samojen asioiden kanssa. Täysin normaalit, terveet ihmiset. Aluksi olin jopa yllättynyt. Muidenkin perheessä ON vaikeuksia, muitakin joskus ahditsaa olla 'minä'. Muutkin hukkuvat joskus yhteiskunnan luomiin paineisiin. Muitakin ahdistaa joskus herkutella, onhan fitnesskulttuuri luonut monien ajatuksiin valheen siitä että se on synti. Muutkin itkivät saadessaan huonon koenumeron. Voi vitsit. Luulin niin kauan, että olen ainut joka kamppailee tällaisten asioiden kanssa. Asiat joista en uskaltanut puhua, osoittautuivatkin normaaleiksi jokamiehen ongelmaksi. Korostan, että kyse on siis näistä ''arkisista'' kamppailuista, Luojan kiitos minulle ei selvinnyt että kaikki kamppailee syömishäiriön kanssa. Tajusin vain olevani terve, ja sen, kuinka ahdistavia asioita, vaikeita menneisyyksiä ja nykytilanteita sekä ajoittaisia hysteerikohtauksia (vähintäänkin naisilla) kuuluu elämään.

Edelleen opin muiden kautta enemmän itsestänikin. Ihmissuhteet, rakentavat sellaiset rakentavat itsetuntoa. Minulla ja eräällä äärettömän ihanan ystävättäreni kanssa on ''sopimus'' siitä, että sanomme ääneen niitä kehuja joita ajattelemme mielessämme. Ihan vain päivittäinen 'näytät kivalta', 'oot erityinen', 'olet tärkeä minulle' rakentavat huimasti itsetuntoa ja luottamusta. Sanokaa asioita ääneen, lupaan että saatte vähintään itsellenne hyvän mielen. Psykologienkin mukaan kosketus vahvistaa ihmisen itsetuntoa, kehontuntemusta. Halatkaa läheisiänne ja osoittakaa että he ovat teille tärkeitä. Vaikka tuntuu vaikealta, päästäkää ihmisiä lähelle, puhukaa asioista ääneen. Autatte sillä itseänne ja luultavasti myös toista. Ihmiset oppivat tuntemaan itseään peilaamalla itseään muihin. Omien epäkohtien myöntäminen ja hyväksyminen saattaa rohkaista jotakin toista suunnattomasti. Tästäkin lähtee eräänlainen oravanpyörä: kun päästät ihmisiä lähelle, opit tuntemaan heitä, heidän epäkohtiaan, ja samalla pidät heistä suunnattomasti. Silloin voi oivaltaa, kuinka joku voi myös pitää sinusta yhtä paljon kaikkine epäkohtinesi. Jos sinulla ei ole läheistä ystävää, saatat luulla olevasi ainoa vajaavainen ihminen, ethän tunne muita ihmisiä niin paljon että tuntisit heidän epäkohtiaan. Mutta eikö ole lohduttavaa, että mäkin luulin olevani ainut 'huono' ihminen? Se oli vain luulo, oman mielen valhe. Aika pitkän kaavan kautta, mutta halusin vain sanoa, että et ole sen epätäydellisempi kuin muutkaan. Se lähtee pienistä askelista eikä se ole helppoa, mutta puhu. Vakavat sairaudet eivät ole ainoita asioita joihin tarvitsee vertaistukea. Elämä on elämää.

thinking out loud

En ole paljoa puhunut blogin puolella menneestä syömishäiriöstäni, en oikeastaan ollenkaan. Se on sellainen asia, mistä saisi kirjan kirjoitettua, vähintäänkin useamman postauksen. Viime vuosien aikana olen kulkenut pitkän tien toipumiseen ja syömishäiriöstä puhuminen ei enää tunnu hankalalta, se ei ahdista, ei nosta esiin tunteita joita yrittäisin vältellä pakonomaisesti, eikä olo tunnu epämukavalta jonkun kysyessä menneisyydestäni. Joskus jopa tykkään kun keskustelu ajautuu siihen, että kerron tästä osasta menneisyydestäni. En siksi että voisin kerätä sääliä, sillä sääliin minulla ei ole vähintäkään syytä. Eikä myöskään sen takia, että haluaisin hirveästi itsestäni puhua. Olen alkuun varovainen uusien ihmisten kanssa, mutta tuttavuutta tehdessä minusta on helpottavaa, jos ihmiset tietävät mistä tulen. Syömishäiriö, ja sanotaanko että vaikea nuoruus on muokannut minua ihmisenä hyvin paljon, ja usein asenteideni ja elämään suhtautumiseni taustalla on juurikin menneisyys, joka on (vaikka kuoppaisen tien kautta) rikastuttanut nykyistä elämääni huimasti.

En nyt aijo koko menneisyyttäni avata, mutta mistä sitten tällainen pieni vilaus menneisyydestä tuli mieleen?
Olen elänyt viimeset vajaat pari vuotta, kärjistyneesti viimeviikkojen aikana niin täyttä elämää, että välillä pysähdyn miettimän että miten tämä on mahdollista. Pysähdyn ihmettelemään, miten kykenen nauttimaan elämästä näin paljon. Ero elämänlaadussa on niin valtava, että sitä on minun itsenikin vaikea käsittää. Järjettömän suuri ero on myös jaksamisessa; joskus jaksamiseni ei riittänyt edes perheenjäsenteni kanssa keskustelun ylläpitoon, nykyään näen kavereita lähes päivittäin vähintään koulussa, ja nautin heidän seurasta suunnattomasti. Käyn viikonloppuisin pikkureissuilla, ja nautin kokopäivän retkistä. Asioita, joihin minulla ei psyykkiset, eikä myöskään fyysiset energiat aina riittäneet. Hyvällä elämänlaadulla en todellakaan tarkoita sitä, että nykyään elämässäni en kohtaa vaikeuksia. Kyllä, elämä sisältää mutkia jokaisella ja kaikkien elämään kuuluu ahdistusta, vaikeuksia ja tunnemyrskyjä. Ero on siinä, että nykyään tunteet tulevat ja menevät. Elämäni 17-vuotiaaseen asti oli jonkinlaista ahdistuspilveä. Oli kyllä asioita joista nautin, mutta loppujen lopuksi mikään ei oikein tuntunut miltään. Muistan, kun olimme eräänä kesänä äitini kanssa Sveitsissä, alpeilla. Rakastan vuoria, varsinkin alppeja, kesää sekä äitiäni todella paljon. Olosuhteet olivat siis enemmän kuin suotuisat, mutta en vain kyennyt näkemään kauneutta ympärilläni. Katsoin, mutta en nähnyt. Nykyään tarvitsen vain pienen auringonlaskun vilauksen jossain pilvien välissä, ja henkeäni salpaa. Kun on ollut tilassa, jossa mikään ei tunnu miltään, on mahtavaa tuntea edes jotain. Tunnerikasta elämää ei tule vähätellä, negatiivisia tunteita mukaan lukien. Varsinkin näin syksyllä olen usein todella väsynyt, haluton ja olo on nihkeä. Olosuhteet on mitä on, suomesn talvi on pimeä ja kylmä, asia ei muutu miksikään vajoamalla epätoivoon. Kun olosuhteita ei voi muuttaa, on muutettava asennetta. Syksyyn kun siis kuuluu lukuisia negatiivisia tuntemuksia, on mietittävä suhtautuminen siihen uudestaan. Juuri nytkin kirjoittelen sängyn pohjalta, kynttilöiden valossa, väsyneenä. Otan kaiken irti mitä syksy tarjoaa. Voi hyvällä omallatunnolla maata sängyn pohjalla, juoda teetä, ja antaa itselleen luvan olla ihan rätti. Kun en taistele kaamosta (joka nyt toimii esimerkkinä yleisesti elämässä kohdattavista epämukavista asioista) vastaan, vaan hyväksyn pahan olon, ja toimin niin että se vaikeuttaa elämääni mahdollisimman vähän.

Kuten sanoin, toipumisen tie oli, ja on pitkä. Päästäkseni edes siihen, että tunnistan eri tunteita meni pitkä aika. Jotta osaa käsitellä tunteita, on osattava tunnistaa tunteet. Silloin niihin voi tarttua, ja toimia sitten tavalla joka palvelee omaa terveyttä. On myös uskallettava toimia tavalla joka on omaksi parhaaksi. Joskus se tarkoittaa sängyn pohjalla lojumista ja kavereiden tapaamisen perumista. Joskus se tarkoittaa kokeeseen lukemisen sijaan blogin kirjoittamista (omakohtainen, hyvin ajankohtainen esimerkki), tai kokonaisen suklaalevyn syömistä kerrallaan. Mitä milloinkin.


Nyt kun olen saanut taas pienen osan ajatuksistani kirjoitettua, on aika jatkaa historiankokeeseen lukemista. Mukavaa viikonloppua, ja ennen kaikkea talven saapumista kaikille!